Vaikka olen ollut äiti jo neljä ja puoli vuotta, olen oppinut paljon asioita vasta Joonaksen syntymän jälkeen. Edellisessä postauksessani listasin asioita, jotka ovat muuttuneet lapsien syntymän jälkeen. Tällä kertaa käyn läpi asioita, joita en tiennyt kuin vasta ensimmäisen synnytyksen jälkeen.
En tiennyt, että "sitten kun mulla on lapsia, niin..." lause on niinkin typerä.
Etenkin kun et tiedä lapsesta mitään. On aivan turha miettiä, miten aikoo lapsensa kasvattaa, jos niitä ei vielä ole. Mikään mun "mä en ainakaan toimi noin" ei ole pitänyt paikkansa. On helppo katsoa vierestä ja arvostella, kun ei itse ole siinä vaikeassa tilanteessa oman lapsen kanssa. Vaikka olen ollut päiväkodissa töissä yhteensä melkein vuoden ennen lapsieni syntymää ja ollut auktoriteetti alle 3-vuotiaille ja hoitanut tilanteita jo 15-vuotiaana todella mallikkaasti, ei se mene niin omien lasten kohdalla.
En tiennyt, kuinka paljon pieniäkin asioita oppii arvostamaan.
Tärkeysjärjestys muuttuu heti ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Mulla turhista asioista valittaminen on huomattavasti vähentynyt. Nautin siitä, kun saan juoda aamukahvin rauhassa ja katsoa jakson mieliohjelmaani Netflixistä. Olen tyytyväinen, kun saan käydä yksin kaupassa ja nukkua yli neljä tuntia putkeen yöllä.
En tiennyt, kuinka paljon ihmistä voi väsyttää.
Nykyään jopa naurattaa, kun lapseton valittaa väsymystä. Nuku päikkärit, sä sentään voit... Kun nukkuu jo neljättä vuotta huonosti, ei yksi huonosti nukuttu yö ole enää yhtään sama asia kuin ennen lapsia. Pakko jaksaa valvoa vaikka ei meinaa silmät pysyä auki, niin tilanne on aivan eri kuin ennen kun sai rauhassa jatkaa unia tai nukkua päiväunet silloin kun haluaa. Tavarat menee vääriin paikkoihin, sanoja ei löydy ja lauseissa ei ole mitään järkeä. Sohvalta noustessa meinaa jalat pettää alta ja Joonasta imettäessä pää notkahtaa vähän väliä. Olivian kysymykset menee kuuroille korville ja havahdun siihen, kun tyttö nauraa että äitin korvat pitää pestä.
En tiennyt, kuinka paljon synnytys sattuu,
Ennen Olivian syntymää luin keskusteluja synnytyskivusta ja yksi kommentti on jäänyt mieleen. Synnytyskipu on 10 kertaa pahempaa, kuin menkkakivut. Minä, joka en ole koskaan oikeasti pahoista menkkakivuista kärsinyt, olin toiveikkaana ettei se nyt niin paljon sitten satukaan, kuin kuvittelin. Synnytys tuntuu, kuin koko alavartalo olisi tulessa. Tämä kommentti on lähempänä mun kokemusta. Kukaan ei pysty täysin kuvailemaan sitä, miltä synnytyskipu tuntuu sillä kaikki kokevat kivun eri tavalla ja toiset pääsevät helpommalla kuin toiset. Mutta mä olen varma, etten tule koskaan kokemaan mitään yhtä kivuliasta, kuin synnytys.
En tiennyt, kuinka paljon imetys sattuu ja että nännit ei välttämättä mene rikki.
Tämän olen oppinut vasta Joonaksen syntymän jälkeen, kun Olivian kanssa imetys ei onnistunut. Ensimmäisen kuukauden imetin hammasta purren kyyneleet silmissä. Kävin apteekissa kysymässä helpotusta kipuun ja ostin rasvaa, jota apteekkari suositteli. Sain myös lohduttavat sanat "sitte ku ne menee rikki, nii ei se kipu kauaa kestä ku totut siihen". Sitä ei kuitenkaan koskaan tapahtunut ja rasvaa käytin tasan kolme kertaa, kun kuvittelin ennaltaehkäiseväni haavoja. Imetykseen voi liittyä myös fyysistä ja henkistä ahdistusta. En koskaan saanut selitystä olotilalleni, mutta pari kuukautta joka imetyksen ajan mua oksetti, heikotti ja ahdisti. Välillä haukoin henkeäni ja potkin jaloillani toivoen joka hetki, että Joonas lopettaa syömisen mahdollisimman pian.
En tiennyt, kuinka paljon lapsettomat ymmärtää vanhempia.
On varmasti vaikea samaistua ihmiseen jolla on lapsia, jos itsellä ei ole. On vaikea ymmärtää, miksi toinen ei enää ehdikään näkemään niin usein kuin ennen ja miksi se toinen ei enää viestittele joka päivä. Uskon näiden ihmisten tajuavan tilanteen viimeistään sitten, kun ovat itse vanhempia. Kuten yllä mainitsin, tärkeysjärjestys muuttuu lähes kaikessa ja jos lapseton ei tule yhtään vastaan, on vanhemman vaikea suhtautua toiseen samalla tavalla. Tämä on ainakin minun kokemukseni asiasta, valitettavasti.
En tiennyt, että toinen äiti ei välttämättä olekaan se paras apu ja tuki.
Kaikki kasvattaa lapsensa omalla tavallaan ja kaikilla on erilaiset näkemykset siitä oikeasta tavasta kasvattaa lapsi. On suosituksia, määräyksiä ja mielipiteitä. Toisen mielestä suositukset on vain suosituksia, toinen noudattaa niitä yhtä tarkasti kuin määräyksiä. Suositukset on vaan suosituksia -tyyppi saa riidan aikaiseksi toisen kanssa, jonka mielestä suositukset ei ole turhaan tehty. Sitten löytyy se kolmas, jolla on oma mielipide asiasta. Ja mielipide on tietysti se ainoa oikea. Soppaan astuu mukaan myös neljäs, joka kertoo naapurinsa koiran kusettajan kaiman serkun kaverin olevan yhä elossa, vaikka onkin vauvana saanut joka päivä lusikalla kahvia ja syönyt perunaa kahden viikon ikäisestä asti. Vauvapalstoja ja facebookin vauvaryhmien keskusteluja kun lukee, voi vain ihmetellä kuinka pienestä riidan saa aikaiseksi.
Mä koen olevani erittäin onnekas, kun olen muun muassa pienessä toukokuisten ryhmässä, jonka ihanilta naisilta saa aina apua, (vertais)tukea ja vinkkejä. Sen ryhmän ansiosta mun ei tarvitse mennä facebookin ryhmiin ihmettelemään ja odottamaan ensimmäistä kiven heittäjää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti